Tsekkaa Niina Pietilän gradu Tyttöjen karnevalistinen humala osoitteessa:

http://www.nuorisotutkimusseura.fi/tiedoston_katsominen.php?dok_id=115

Ei nyt varsinaisesti mitään uutta, mutta ihan oivaltavaa tyttöjen alkoholikulttuurin käsitteellistämistä.

Ruumiillisuus on jatkuvasti läsnä Reko ja Tina Lundánin teoksessa Viikkoja, kuukausia. Kun Aki sairastuu, hän joutuu kohtaamaan oman ruumiinsa kuolevaisuuden ja katoavaisuuden. Ruumis, joka on aiemmin ollut egolle alisteinen, jota on voinut muokata kovempiin liikuntasuorituksiin, joka on kaikessa pystyvyydessään ollut itsestään selvä, ottaakin nyt vuorostaan ylivallan egosta. Sairastuva ruumis asettaa uusia olemisen rajoja, kun voimat ehtyvät ajan kuluessa vääjäämätöntä loppuaan kohti. Jäljellä on enää vain viikkoja, kuukausia.

Sairaus tunkee ruumiillisuuden näkyville monenlaisin oirein: Aki kärsii kivuista, lääkkeiden sivuvaikutuksista, unenpuutteesta, ruokahalun kasvun aiheuttamasta lihomisesta sekä seksuaalisen halun vähenemisestä. Myös tunteet ilmenevät fyysisinä: itku tuntuu kipuna kurkussa ja palleassa, nauru hykerryttää koko kehoa, ajattelemattomat puheet oksettavat. Aki tiedostaa ensimmäistä kertaa elämässään, kuinka kaikkien henkistenkin prosessien edellytyksenä on ruumiin elossa pysyminen ja jaksaminen. Myös Minna huomaa oman fyysisyytensä aiempaa konkreettisemmalla tavalla. Sairauden kanssa tekemissä ollessaan hän ei voi välttää huomiota omasta terveydestään: hän sipaisee hyvinvoivia hiuksiaan ja nauttii niissä tuntuvasta hoitoaineen tuoksusta. Kehoonsa tutustuvan lapsen tavoin hän pysähtyy tutkiskelemaan oman ruumiinsa rajoja: ”Mietin, mikä voisi olla pienin havaittavissa oleva suoritus, joka on mahdollista tehdä. Räpäytin silmiäni. Kosketin kielenkärjellä kitalakea. Tein pienen ilmakuplan poskiin, niin että pieni ilmanpaineen lisäys suussa sai ihon aavistuksen verran kiristymään. Purskuttelin kuplaa suussa puolelta toiselle niin että vuoroin pullistui vasen, vuoroin oikea poski (s.13).”  Lisäksi, kun äidillä on hermot kireällä, joutuvat lapset ruumiillisen kuristuksen kohteeksi ja kärsivät luunapeista sekä tukkapöllystä.

Sairaus ei voi olla vaikuttamatta myöskään seksuaalisuuteen ja sukupuolirooleihin perheessä. Rakastelu on Akille aina epileptisen kohtauksen riski. Seksin jälkeen molemmilla pyörii mielessä, oliko tämä viimeinen kerta? Vai kuinka monta kertaa vielä? Aki ei tunne turvonnutta kehoaan omakseen, ja miettii ostaisiko Viagraa kyvykkyytensä lisäämiseksi. Minna kärsii joutuessaan ottamaan miehen paikan perheessä, olemaan se vahvempi, niin fyysisesti kuin henkisestikin: ”Sanoin että joka kerta kun sinä et jaksa, se merkitsee että minun on jaksettava sinun puolestasi (s. 54).” Akia puolestaan hävettää olla kotona Minnan tehdessä lumitöitä. Näkökentän kavennuttua hän ei voi ajaa enää autoa, ja miettii luulevatko naapurit hänen olevan krapulassa joka aamu kun vaimon on ajettava.

 

Ruumiillisuus näyttäytyy teoksessa Maurice Merleau-Pontyn eletyn ruumiin käsitteen mukaisesti. Aki tajuaa ruumiinsa olevan kaiken olemassaolonsa keskus (Phenoménologie de la Perception, 1945). Sairaus vaikuttaa hänen ruumiillisiin ulottuvuuksiinsa, kuten aisteihin, liikkuvuuteen, motoriikkaan, kieleen ja haluihin. Näin ollen Aki tulee tietoiseksi kohtaavansa todellisuuden vain ruumiinsa kautta.

Aivokasvaimen vaatima leikkaus näyttäytyy groteskina: ”Leikkaus hirvitti Akia. Se ei halunnut kuvitella, miltä avattu kallo näyttää, saati sitä konetta, jolla luu sahattaisiin auki. Näin mielessäni pienen sirkkelin, jolla joku vetäisi takaraivoon pyöreän aukon niin kuin avannon jäähän, kannen, joka nostettaisiin pois tieltä. Aivomassa kiiltäisi vaaleana hyytelönä syntyneestä aukosta. Sieltä seasta lääkäri kaivaisi kasvaimen pois. Kasvain oli mielikuvissani ruskea, kylmän lihapullan näköinen (s.32).” Nukutuksessa ihmisestä tulee tiedottoman lihaklöntin kaltainen. Vaikka leikkaus on potilaan ainoa toivo, se tuntuu väkivaltaiselta potilasta kohtaan, sillä häntä ei enää kohdella ihmisenä, vaan pelkkänä toimenpiteen kohteena.

Sairautta vastaan on sodittava, ja syöpäsolujen sijaitessa oman ruumiin sisällä joutuu koko ruumis sodan kohteeksi. Hoidot aiheuttavat rankkoja sivuvaikutuksia: Aki saa epileptisiä kouristelukohtauksia, hänen tasapainoaistinsa häiriintyy ja hän alkaa törmäillä. Pian hän alkaa jo näyttääkin sairaalta: tukka lähtee laikkuina, silmät lupsottavat ja suu unohtuu auki. Hetkittäin kehon tuntemukset toisaalta yllättävätkin: kun Akille tehdään kasvomaski suojaksi sädehoitoihin, hän nauttii kuumasta muovitahnasta kasvoillaan, se rentouttaa hieronnan tavoin.

Sairauden rapauttaessa ruumista hiukset jatkavat sinnikkäästi kasvuaan. Ruumis ei luovuta, se uhmaa lääkärin antamaa kuolemantuomiota ja kasvattaa tukkaa elonmerkkinään. Hiukset lähtevät sädehoidossa ja alkavat kasvaa uudelleen sänkenä. Aki ja Minna laskevat hiuksista aikaa: ehtivätkö ne vielä kasvaa takaisin ennen kesää?

Sairaus on jatkuvasti lähellä, se korostaa Akin itsekeskeisyyttä. Hän tajuaa olevansa epäreilu, muttei silti kykene olla puhumatta siitä hetkeäkään. Aki kokee mustasukkaisuutta vaimostaan, siitä kenen kanssa tämä saattaa olla hänen kuoltuaan. Minnan voimat ehtyvät, eikä hän jaksa Akia kolmantena lapsena. Hänen on päästävä välillä mökille ilman Akia, omaan rauhaan, ja loppuvaiheessa vietävä Akia saattokotiin käymään. Minnalle annetaan alkushokissa rauhoittavia lääkkeitä, jotka auttavatkin, mutta mielialalääkkeiden syönti tuntuu sen sijaan järjettömältä. Kuinka hoitaa kemiallisesti masennusta siitä, että puoliso kuolee? Silloinhan kuuluukin olla masentunut.

Akin turhamaisuus ulkonäkönsä suhteen vaikuttaa lopulta elämää ylläpitävältä piirteeltä: niin kauan kuin hän jaksaa taistella lihomista vastaan, hänellä vaikuttaisi olevan toivoa paranemisestakin. Vaikka lääkäri on luvannut enää viikkoja, ei Aki lakkaa elämästä eikä välittämästä itsestään. Vasta terminaalivaiheessa Akin tahto pitää itsestään huolta vähenee: hän ei enää muista peseytyä eikä vaihtaa alusvaatteitaan. Hän alkaa irtautua elämästään, luopua pikku hiljaa.

Kirjoituksessaan Kuoleman biologiaa kehitysbiologi professori Anto Leikolan määrittelee kuoleman prosessiksi. Tämä sopii mielestäni erityisen hyvin Akin sairauden aiheuttamaan hitaaseen elämästä luopumisen prosessiin: ”(…) kuolema ei kerta kaikkiaan ole tapahtuma, joka tapahtuisi sadasosasekuntien puitteissa, vaan prosessi, jonka alkaessa yksilö on kiistattomasti elossa ja päättyessä kiistattomasti kuollut (s.13). (…) Jos elämän perusyksikkö on solu, kuten biologit ovat ajatelleet yli puolentoista vuosisadan ajan, biologinen kuolema on ennen kaikkea solujen kuolemaa. Tässä mielessä kuolema on meissä läsnä jatkuvasti

Lähteet:

Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia

Anto Leikola: Kuoleman biologiaa (julkaistu teoksessa Mikään ei häviä – kirjoituksia kuolemankulttuurista, toim. Huttunen, Kiiskinen ja Tuominen)

Ruumis ja teoria -verkkokurssin kurssimateriaali (www.opi.utu.fi)

Eilen meillä oli lukupiirin tapaaminen. Saatiin hyvä keskustelu aikaan, puhuttiin teoksen monitulkintaisuudesta ja hyppivästä rakenteesta, myös autobiografian, autofiktion ja fiktion eroista. Niihin haluan paneutua syvällisemmin jonkun sopivan työn kohdalla... Pitääpä muuten jatkossa koittaa kirjoittaa joitain ajatuksia ylös, seuraavana päivänä kun ne joutuu melkeinpä muovaamaan uudelleen, ja siihen ei nyt riitä aika eikä energia.

Tämän kevään teatteriinmenosta tuli aika farssi, kun mikään ehdotetuista ei onnistunut - Puhdistuksen liput oli myyty loppuun, W oli nähnyt Kotiin ennen pimeää, Sorsastajan viimeinen näytös oli tänään, itse olin nähnyt Viettelyksen vaunun, ja Kaupunginteatterin puolelta Kiviä taskussa oli myös täynnä. Koita siinä sitten miettiä, kun puhelu maksaa euro viisikymmentä minuutti! Päätettiin hätäisesti siis mennä katsomaan jotain missä on näytöksiä, tilaa, aika joka sopii kaikille, ja jota kukaan ei ole nähnyt: Viiviä ja Wagneria. Saapa nähdä millainen se on; jo komedia itsessäänkin on vaikea laji, puhumattakaan sarjakuvan dramatisoimisesta ja ohjaamisesta toimivaksi esitykseksi...

Hunajaa minun korvilleni:

"Tavallisesti tätä puolustautumisvaistoa kutsutaan nimellä maku. Se kehottaa ihmistä paitsi sanomaan "Ei" silloin kun myöntävä vastaus olisi osoitus "epäitsekkyydestä", myös sanomaan "Ei" mahdollisimman harvoin. Se on mahdollista eristäytymällä; irtautumalla  siitä, mikä vaatisi toistuvasti sanomaan "Ei". (...) kielteiseen tavoitteeseen uhratut voimat menevät hukkaan. (...) Toinen tapa toimia järkevästi ja puolustaa itseään on se, että reagoi niin harvoin kuin mahdollista ja karttaa tilanteita ja ihmissuhteita, joissa tulisi tuomituksi tavalla, joka estäisi olemasta "vapaa" ja aloitteellinen - joissa joutuisi pelkän reagoijan rooliin.(...) Oppinut, joka vain "selailee" kirjoja lävitse (...) menettää lopulta täysin kykynsä itsenäiseen ajatteluun. (...) Ajattelu merkitsee hänelle ärsykkeisiin (luettuihin ajatuksiin) vastaamista, ja lopulta hän kykenee enää vain reagoimaan. Oppinut tuhlaa kaiken voimansa valmiiksi ajateltujen asioiden kritisoimiseen, niiden hyväksymiseen tai vastustamiseen. Hänellä ei enää ole omia ajatuksia. Hänen itsepuolustusvaistonsa on heikentynyt - muutenhan hän puolustautuisi kirjoja vastaan. Oppinut on siis dekadentti. Olen nähnyt tällaista omin silmin: lahjakkaat, väkevät sielut ovat "lukeneet itsensä piloille" jo ennen neljättäkymmenettä syntymäpäiväänsä."

Tismalleen! Voisiko akateemisen vapauden tarvetta osuvammin kiteyttää? Ajatteleminen vaatii tilaa, ja siitä tilasta minä en suostu luopumaan.

"Itseäni kohtaan tuntemani kärsimättömyys vei minusta voiton ja ymmärsin, että minun oli jo korkea aika ajatella itseäni. Äkkiä minulle valkeni auhistuttavalla tavalla, miten paljon aikaa olin jo heittänyt hukkaan - miten hyödyttömältä ja epäluotettavalta koko filologiaan keskittyvä olemassaoloni vaikutti varsinaisen tehtäväni rinnalla. Tämä valheellinen vaatimattomuus sai minut häpeän valtaan. (...) Noihin aikoihin pääsin myös selville siitä yhteydestä, joka vallitsee ihmisen omien vaistojensa vastaisesti valitsemien tehtävien (...) ja sen tarpeen välillä, joka vaatii tyhjyyden ja nälän torjumista huumaavan taiteen avulla, esimerkiksi wagnerilaisen. (...) vaistoni kehoitti minua leppymättömästi vastustamaan sitä, mikä ei ollut minua varten - että erehtyisin itseni suhteen."

Voisin vaan jatkaa lainaamista! En keksi mitään osuvampaa tähän hetkeen. Onneksi revin ajan Nietzsche-kurssille juuri nyt. Minä haluan tehdä jotain, jolla uskon olevan jotain väliä. Tehdä työtä jolla on tarkoitus, joopa joo.

In her “An excursus on significant meals”, an analysis on the meaning of food in children’s books, Maria Nikolajeva takes eating as an initiation rite since it’s closely connected to death and resurrection. Eating can be a part of a rite of passage: death, as getting eaten by a monster (e.g. the whale for Jonah or the wolf for the Little Red Riding Hood) or a transfer between two worlds, as participating in a meal leading to the Otherworld (e.g. under the spell of the White Witch by the enchanted Turkish delight Edmund tastes in Narnia or to resurrection by the Holy Communion). “Like all mythical elements in literature, rituals around food have their origins in the most basic aspects of human behaviour, connected with archaic beliefs of life, death and rebirth, and hence also sexuality, fertility and procreation (Nikolajeva).” However, the original motifs and meanings of symbols in folktales became more obscure when they were rewritten to fairy tales with suit pedagogical purposes.

In his anthropological study “The Raw and the Cooked” Claude Lévi-Strauss’s claims that in archaic thought food was devised in “own” and “alien”. The own food was seen as good, natural and pure and the alien food as the opposite. Remnants of these notions can be seen in some religions prohibitions against certain foods (e.g. pork in Islam). This explains why strange food in fairy tales more often depicts danger than safety.

“The prohibition of cannibalism is one of the first steps of human civilization. The meaning of cannibalism is that by eating up your enemy you inherit his powers. There exists a habit of eating up the eldest man in the tribe to inherit his wisdom. Later this changes into ritual meals. To eat a symbolical figure signifies receiving magical power. To eat and be eaten are two interchangeable notions, which is seen in the Christian tradition's most important sacrament, the Holy Communion. Jesus prescribed that His "body" be eaten, symbolizing a union of those who eat and Him who is being eaten, which together signifies a victory over death and a promise of resurrection. There is a very old archaic rite at the source of this. Thus in archaic thought there is a direct connection between food and sexuality, and between certain food restrictions and certain marriage restrictions, such as incest. Incest and cannibalism, two extreme forms of behaviour, are in some archaic languages described by the same word (same).”

For me, at first the allusion food-equals-sex seemed a bit too Freudian as the allusion food-equals-security was easier to swallow. In Harry Potter books, every time Harry is anxious, he is unable to eat anything – this even becomes an irritating gesture as it’s repeated formulaic without exceptions. In the Chronicles of Narnia, the lack of box lunches makes the children notice the lack of their parents and other reliable adults who would solve their problems for them: in Narnia, they’re on their own. Happily they get friends and bond with them by eating together – they’re not alone, after all. Still, they have to be independent from their parents and grow up as the support from their equals cannot replace the complete security of early childhood’s paradise.

What comes to the apples Eve and Snow White bite, I had never realized the connection between them so it was splendid when Nikolajeva came to think of it. In the Bible, Eve is good and innocent until she tastes the forbidden fruit, often depicted as an apple. As long as she obeys her father the Almighty, she is only an innocent child, but by rebelling against his orders she becomes independent. The end of childhood also means the end of the carefree life she was able to lead as a child. From the moment she enters the adult’s world by having sex with Adam, she has to cope on her own. Even if she’s not completely equal with him, their relationship is much more equal than the one between a child and a parent. And, as she becomes a mother herself, she becomes the one making up the rules and saying what’s allowed and what’s not.

For children the superficial moral of the apple in Snow White is to avoid the strangers who offer goodies. Strange people can be dangerous and should not be trusted only because they seem nice and promise to offer fruits or candy. On the deeper level her biting the apple can be seen as a symbol of sex and rebellion against her parents: she must have been told a million times not to take goodies from strangers, so as she does it, she exposes herself to new and stimulating experiences. Snow White is sick and tired of being told what to do, the more because of the circumstances where her parents have failed to keep her in a safe paradise. Now that she has had to leave the secure home she might as well see what the world has to offer.

But, as she is in no way prepared to her adventure, she is unable to handle it and becomes paralyzed. The ugly old witch has gone too far, she only wanted to taste the apple but was not ready to eat it until the end. Happily her next lover is tenderer and is ready to take it more slowly. The prince isn’t only after sex, but falls in love with her and is willing to offer her the life she longs after.