Ruumiillisuus näyttäytyy teoksessa Maurice Merleau-Pontyn eletyn ruumiin käsitteen mukaisesti. Aki tajuaa ruumiinsa olevan kaiken olemassaolonsa keskus (Phenoménologie de la Perception, 1945). Sairaus vaikuttaa hänen ruumiillisiin ulottuvuuksiinsa, kuten aisteihin, liikkuvuuteen, motoriikkaan, kieleen ja haluihin. Näin ollen Aki tulee tietoiseksi kohtaavansa todellisuuden vain ruumiinsa kautta.
Aivokasvaimen vaatima leikkaus näyttäytyy groteskina: ”Leikkaus hirvitti Akia. Se ei halunnut kuvitella, miltä avattu kallo näyttää, saati sitä konetta, jolla luu sahattaisiin auki. Näin mielessäni pienen sirkkelin, jolla joku vetäisi takaraivoon pyöreän aukon niin kuin avannon jäähän, kannen, joka nostettaisiin pois tieltä. Aivomassa kiiltäisi vaaleana hyytelönä syntyneestä aukosta. Sieltä seasta lääkäri kaivaisi kasvaimen pois. Kasvain oli mielikuvissani ruskea, kylmän lihapullan näköinen (s.32).” Nukutuksessa ihmisestä tulee tiedottoman lihaklöntin kaltainen. Vaikka leikkaus on potilaan ainoa toivo, se tuntuu väkivaltaiselta potilasta kohtaan, sillä häntä ei enää kohdella ihmisenä, vaan pelkkänä toimenpiteen kohteena. Sairautta vastaan on sodittava, ja syöpäsolujen sijaitessa oman ruumiin sisällä joutuu koko ruumis sodan kohteeksi. Hoidot aiheuttavat rankkoja sivuvaikutuksia: Aki saa epileptisiä kouristelukohtauksia, hänen tasapainoaistinsa häiriintyy ja hän alkaa törmäillä. Pian hän alkaa jo näyttääkin sairaalta: tukka lähtee laikkuina, silmät lupsottavat ja suu unohtuu auki. Hetkittäin kehon tuntemukset toisaalta yllättävätkin: kun Akille tehdään kasvomaski suojaksi sädehoitoihin, hän nauttii kuumasta muovitahnasta kasvoillaan, se rentouttaa hieronnan tavoin. Sairauden rapauttaessa ruumista hiukset jatkavat sinnikkäästi kasvuaan. Ruumis ei luovuta, se uhmaa lääkärin antamaa kuolemantuomiota ja kasvattaa tukkaa elonmerkkinään. Hiukset lähtevät sädehoidossa ja alkavat kasvaa uudelleen sänkenä. Aki ja Minna laskevat hiuksista aikaa: ehtivätkö ne vielä kasvaa takaisin ennen kesää? Sairaus on jatkuvasti lähellä, se korostaa Akin itsekeskeisyyttä. Hän tajuaa olevansa epäreilu, muttei silti kykene olla puhumatta siitä hetkeäkään. Aki kokee mustasukkaisuutta vaimostaan, siitä kenen kanssa tämä saattaa olla hänen kuoltuaan. Minnan voimat ehtyvät, eikä hän jaksa Akia kolmantena lapsena. Hänen on päästävä välillä mökille ilman Akia, omaan rauhaan, ja loppuvaiheessa vietävä Akia saattokotiin käymään. Minnalle annetaan alkushokissa rauhoittavia lääkkeitä, jotka auttavatkin, mutta mielialalääkkeiden syönti tuntuu sen sijaan järjettömältä. Kuinka hoitaa kemiallisesti masennusta siitä, että puoliso kuolee? Silloinhan kuuluukin olla masentunut. Akin turhamaisuus ulkonäkönsä suhteen vaikuttaa lopulta elämää ylläpitävältä piirteeltä: niin kauan kuin hän jaksaa taistella lihomista vastaan, hänellä vaikuttaisi olevan toivoa paranemisestakin. Vaikka lääkäri on luvannut enää viikkoja, ei Aki lakkaa elämästä eikä välittämästä itsestään. Vasta terminaalivaiheessa Akin tahto pitää itsestään huolta vähenee: hän ei enää muista peseytyä eikä vaihtaa alusvaatteitaan. Hän alkaa irtautua elämästään, luopua pikku hiljaa. Kirjoituksessaan Kuoleman biologiaa kehitysbiologi professori Anto Leikolan määrittelee kuoleman prosessiksi. Tämä sopii mielestäni erityisen hyvin Akin sairauden aiheuttamaan hitaaseen elämästä luopumisen prosessiin: ”(…) kuolema ei kerta kaikkiaan ole tapahtuma, joka tapahtuisi sadasosasekuntien puitteissa, vaan prosessi, jonka alkaessa yksilö on kiistattomasti elossa ja päättyessä kiistattomasti kuollut (s.13). (…) Jos elämän perusyksikkö on solu, kuten biologit ovat ajatelleet yli puolentoista vuosisadan ajan, biologinen kuolema on ennen kaikkea solujen kuolemaa. Tässä mielessä kuolema on meissä läsnä jatkuvastiLähteet:
Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia
Anto Leikola: Kuoleman biologiaa (julkaistu teoksessa Mikään ei häviä – kirjoituksia kuolemankulttuurista, toim. Huttunen, Kiiskinen ja Tuominen)
Ruumis ja teoria -verkkokurssin kurssimateriaali (www.opi.utu.fi)
Kommentit